Kolumni: Kun kaikki muuttuu liian nopeasti

1600-luvulla nostalgia oli tappava tauti. Se vaivasi ihmisiä, jotka syystä tai toisesta revittiin irti juuriltaan ja sitä yritettiin turhaan parantaa yrteillä, kuppauksella ja muilla tuon ajan lääketieteen keinoilla. Potilas parani yleensä vasta, kun hän pääsi takaisin kotiinsa. Modernissa nostalgiassa on oikeastaan kyse samasta asiasta. Asetelma on vain asteen verran traagisempi: podemme koti-ikävää johonkin, minne emme voi palata. Nostalgialla on tapana nostaa päätään silloin, kun yhteiskunta kehittyy sellaisella vauhdilla, että yhden sukupolven aikana kaikki yksilön ympärillä muuttuu liian nopeasti. Ihminen kokee olevansa vieras oudossa maailmassa.

Muutoksen kiihtymistä kuvaa se, että nostalgia ei enää ole romantiikan ajan taiteilijoiden kaipuuta kaukaiseen menneisyyteen, vaan jo lapsilla ja heidän vanhemmillaan on omat sukupolvinostalgiansa. Kun itse haikailen aikaa, jolloin valokuvat liimattiin perhealbumeihin ja kesälomilla ahmittiin seikkailukirjoja, poikani suuntaavat kaihonsa 90-luvun alkeellisiin videopeleihin tai aikaan ENNEN NETTIÄ! Kanadalainen stipendisäätiö CST visioi, että eräänä tulevaisuuden ammattina voisi olla nostalgisti, jonka toimenkuvassa yhdistyisivät terapeutin ja designerin osaaminen. Nostalgistit työskentelisivät esimerkiksi asuinympäristöjen suunnittelussa. (Nostalgist-blogi.)

Oma isoäitini syntyi vuonna 1900. Hän eli kymmenen lapsensa ja pienviljelijä-pappani kanssa pienessä kylässä, talossa, jossa oli asunut jo monta edeltävää sukupolvea. Vuodet toistuivat samankaltaisina: vuodenaikojen, kylvön, korjuun ja karjan hoidon sykleissä – arkisissa töissä, joiden oppi periytyi sukupolvelta toiselle. Päivän toimia sääteli auringon nousu ja lasku. Isoäidin arjen kohokohtia olivat kylän naisten jokakesäiset pyöräretket kylän hautausmaalle muistelemaan edesmenneitä sukulaisia. Juuri pyörämatkaa kauemmas synnyinsijoiltaan mummoni ei koskaan päässyt – tai joutunut.

Tunnustan itse potevani parantumatonta nostalgiaa. Isovanhempieni koti pienessä kylässä on jo purettu ja pellot paketoitu. Tilalle on tullut kunnan rivitaloja ja pienteollisuutta. Minun unissani mummola on entisellään, tuvan lattiat narisevat paljaiden jalkojeni alla, pelargonit ikkunoilla kukkivat hempeän punaisina, ulkoa tulee ruohon ja laiduntavien eläinten tuoksu, räystäspääskyt liitelevät poutataivaalla ja kesäinen tuuli liehuttaa lakanoita pyykkinarulla. Nostalgiassahan mikään ei ole aivan totta, se on uneksimisen värittämää.

Luova teollisuus suoltaa markkinoille epookki-elokuvia, retrokuoseja, Jopo-pyöriä, Sarvis-pulkkia… Tutkimuksen piirissä nostalgia on usein liitetty taantumukseen. Voiko sitä tulkita myös luonnollisena reaktiona? Puhutaan myös pohdiskelevasta nostalgiasta – ”emigrantin nostalgiasta”, joka ”analysoi ajan kulumista, ihmisen ja maailman muuttumista sekä muistojen sirpaleiden tuomaa lohtua” (Vihma 2021).

Kirjoituksen lähteenä ja innoittajana on toiminut Antto Vihman teos Nostalgia: teoria ja käytäntö. Kustannusyhtiö Teos, 2021.