ansallisromantiikka on hiukan ristiriitainen aihe – toisaalta vanhuuttaan homeinen, toisaalta kiivaita mielipiteitä herät­tävä – mutta sitä suurem­malla syyllä siitä tulisi keskustella. Jos on mahdollista, että kansallisromantiikan monimutkaisesta solmusta saisi poimittua joitakin lankoja, joilla voisimme kutoa jotain tuttua mutta tuoretta tueksi tulevaan,  olisi se varmasti vaivan arvoinen koetus. Kysymys kuuluukin: onko kansallis­ro­man­tiikalle sijaa 2020-luvun Suomessa ja suo­ma­laisuudessa, millaiselta se näyttäisi ja olisiko sille käyttöä? Yhden artikkelin on mahdotonta antaa selkeitä vastauksia, mutta näiden kysymysten tarkastelu on jo riittävä alku.

 Tietynlainen uus-uusromantiikka (uus­romantiikka vaikutti 1800-luvun lo­pulla sa­maan aikaan kansallisromantiikan kanssa), jota olen itse kutsunut lämmin­hen­­k­i­­sesti es­ka­pismiksi, on ollut valoillaan läpi 2020‑luvun. Se on esillä jopa tässä lehdessä; karkaaminen pseudohistorialliseen maail­maan! Eikä turhaan – elämme pelottavia aikoja ja samoin kuin ihmiset teollisen vallan­kumouksen aikaan, myös me digi­taalisen vallankumou­k­sen ja hullujen kuninkaiden aikana kaipaam­me jotain kaunista ja turvallista. Kansallisroman­tiikka ei aino­as­taan tarjoa viehättävää ihannetta, vaan myös ehdottaa yhteenkuuluvuutta kansal­lisin perustein. Kiinnostava ajatus, mutta kuten aina, asiaa pitänee tarkastella kriit­­tisen linssin läpi. Eihän kaikki mikä kiiltää ole kultaa.

Kansallisromantiikka viittaa 1800-luvun lopussa sekä 1900-luvun alussa vaikuttaneeseen taiteelliseen tyylisuuntaan, joka perustui ajan nationalismille ja sitä edeltävälle romantiikan aatteelle. Kansallis­romantiikka on siis historian äärimmilleen värittämä käsite, joka johtaa helposti muiden, entistä haastavampien aiheiden, kuten kolonialismin, valkoisen ylivallan sekä rasis­min pariin. Kuitenkin kansallismielisyys, joka tiedostaen ottaa esiin ja vastustaa edellä mainittuja ilmi­öitä, voi olla aivan hyvin yhteen­sopiva progressiivisten arvojen kanssa. Kansallis­romantiikka ei itsessään tarkoita etnistä nationalismia tai kansalliskiihkoa, jotka erottavat oman kansan parempana muiden kansojen joukosta ja painottavat äärikonservatiivisia arvoja.

1800–1900-luvuilla kansallisroman­­tiik­ka oli kuitenkin aikansa tapaan valtaosin konservatiivista. Suomessa tämä näkyi esimerkiksi karelianismina, kun herrat lähtivät rakentamaan Suomelle omaa kansallis­identiteettiä. Nykyään puhutaan paljon  kulttuurisesta omimisesta – karelianismi oli tätä puhtaimmillaan. Vaikka on totta, että nykyisen Suomen ja rajantakaisen Karjalan kulttuureilla on kaikkien itämerensuomalaisten kulttuurien tavoin paljon yhteisiä piirteitä, myyttejä ja perinteitä, ei karjalainen kulttuuri silti ole yhtä kuin suomalainen kulttuuri. On hyvä tiedostaa, että suomalainen kansallisidentiteetti on erityisesti taiteen saralla rakennettu vahvasti karjalaiselle pohjalle, ja että se oli pienen, etuoikeutetun ryhmän tietoinen valinta. Tarkoitusperistä huolimatta teko vaikuttaa edelleen tukahduttamalla karjalaisten äänet ja kulttuurin kahden valtion väliin, tarjoamatta virallista asemaa ja sen tuomaa turvaa.

Onko siis koko suomalainen kansallis­identiteetti, peräti koko suomalainen kulttuuri vain 1800-luvulla keksitty, keinotekoinen, muutaman hassun harrasmielisen fenno­maanin poikkitaiteellinen tuotos? Väitteessä on totuuden siemen, mutta koko totuus on laajempi, moni­mut­kai­­sem­pi kokonaisuus. Ensinnäkin tuolla tuotoksella on ollut satakunta vuotta aikaa konkretisoitua osaksi elettyä kulttuuria – ja siten se on tehnyt itses­tään aidon, autent­tisen osan suomalaisuutta. Lisäk­si olisi hupsua sanoa, että koko kulttuuri tupsahti tyh­jäs­tä 1800-luvulla. Ennen suoma­laisen kansal­lisidentitee­tin muodostu­mista Suomi koostui useista heimois­ta, joiden kulttuurit kehit­tyi­vät erinäisinä sekoituksina itämerensuoma­laista, yleis­eurooppalaista ja ruotsa­­lai­­sta perinnettä ja elämäntapaa. Tämä rakensi pohjan tu­le­val­le, ja kun kansallis­roman­tiikan aikakau­tena sille koottiin kehys ja orna­mentit, viimeistään edellinen vuo­sisata maalasi selvän muoto­kuvan Suomesta sotien, uudelleenrakennuk­sen, teollistumisen ja teknologian etenemisen huiskeessa.