Kaikki mitä näemme ja koemme luo pieniä ja suuria muistoja kaikkien aistiemme kautta. Näin me keräämme mieleemme rakennusmateriaalia, josta taide lopulta syntyy. On myös paljon perinteitä ja psykologiaan perustuvia mieltymyksiä, jotka ohjaavat visuaalista ilmaisuamme. Ei ole sattumaa, että monen piirtäjän luonnoskirjat ovat täynnä söpöjä, pörröisiä eläimiä. Joskus myös söpöjä tyttöjä monilla eri hiusväreillä. Rakastamiemme taiteilijoiden ominaispiirteet hiipivät omaan tekemiseemme huomaamattakin. Pahimmassa tapauksessa tällöin päätyy syytetyksi kopioinnista. Ajoittain huono itsetunto tai epävarmuus omiin kykyihin taas johtaa siihen, että oman kädenjäljen näkymistä välttelee viimeiseen pisteeseen saakka.

Todellisuudessa kaikilla on kuitenkin oma tyylinsä. Ei ole kahta samanlaista animetyttöä tai pörröistä pikkueläintä. Mitä väliä sitten on yhdellä lumihiutaleella penkassa? Onko kukaan enää uniikki, jos kaikki ovat uniikkeja? Kun erottumisen pelko on voitettu, voi unohdetuksi tulemisen pelko ottaa sen paikan nopeasti. Kuka piirtäjä nyt ei haluaisi oman tyylinsä olevan yhtä raikas ja tunnistettava, kuin vaikkapa Akira Toryamalla tai Mike Mignolalla? Mutta miten? Vuosi on 2026, eikä mitään uutta ole auringon alla – ellei sitten halua mennä äärimmäisyyksiin. Ehkä makaronitaiteella ja verellä toteutetusta sarjakuvasta tulisi hitti, mutta nauttisinko minä itse sen tekemisestä? Ei, minä tahdon tehdä jotain, josta itsekin pitäisin. Olkoon tämä sitten ohje numero yksi: piirrä itseäsi varten.

Selvä se, piirrän siis vain halpoja kopioita suosikkitaiteilijoideni töistä, mutta… eihän minulla sitten taas olekaan omaa tyyliäni. Monet piirtämisen osa-alueet on helppo opetella kopioinnin ja opiskelun kautta, mutta toisten tekotapojen emuloiminen ei riitä minkään täysin uuden luomiseksi. Onko se kuitenkaan edes mahdollista? Joskus asetamme liiankin paljon arvoa yksilöllisyydelle. Omien töiden ominaispiirteille on helppo sokeutua, kun katselee niitä päivästä toiseen, mutta kuka tahansa piirtäjä varmasti erottaa ystäviensä teokset toisistaan jo pelkän kädenjäljen perusteella. Voi myös olla, että pidät toisista töistäsi enemmän kuin toisista tietämättä täysin syytä miksi. Olkoon tämä ohje numero kaksi: kuuntele, mitä kunnioittamasi henkilöt sanovat töistäsi. He saattavat nähdä jotain erityistä, mitä sinä pidät itsestäänselvyytenä.

Ja viimein ohje numero kolme: älä vain keksi, yhdistele. Palatkaamme alkuun, ja siihen kaikkeen, mitä olet tallettanut muistojen ja vaikutteiden holviisi. Pidä mielessäsi se vaikutelma, johon olet pyrkimässä ja valitse vain parhaat palat. Taivas yhdeksännen luokan patikkareissulta, viivojen muotokieli rakastetulta mangataiteilijalta, värit unesta, jonka näit toissapäivänä, mitä vain! Lopputulos ei kenties ole yhtä uniikki, kuin olisit saattanut toivoa, mutta onko se niin paha asia? Omat tekotavat vakiintuvat ajan kanssa itsevarmuuden kasvaessa. Samalla vähenee myös tarve jäljitellä muita taiteilijoita.

Kaiken rakastamansa hylkääminen erityisyyden tavoittelussa kantaa mukanaan riskin oman nautinnon menettämisestä taidetta kohtaan. Joten älä pelkää mielesi synkkiä sopukoita, omia intohimojasi ja toiveitasi. Niistä rakentuu tyyli, joka ei ole ehkä ainut omaa lajiaan maailmassa, mutta tulee ilmi sieluntäyteisenä ja autenttisena.