ietin usein, miksi inspiraatio tuntuu toisinaan ottavan vallan ja luonnoksia syntyy sivu toisensa jälkeen. Kynän liukuessa vaivattomasti paperin pinnalla, tunnen todella olevani elementissäni. Toisinaan taas kaikki yritykseni tuntuvat haparoivilta ja heikoilta. Kun sekä piirtäminen että kirjoittaminen tökkivät, nostavat tutut epäilykset päätään – olenko itse asiassa koskaan osannutkaan tehdä näitä asioita?

Suunnittelijan oletetaan pystyvän luomaan milloin ja missä vain. Tässä tehokkuuden riivaamassa maailmassa kaiken tulisi olla huippuunsa optimoitua. Myös luovuuden lähteen tulisi pulputa kuin käskystä. Vaikka väite kuulostaa karkealta, uskon siihen osittain myös itse. Onhan kyseessä ammattimme, josta meille maksetaan. Jos työaikasi on kahdeksasta neljään, tulee suunnittelutyöt onnistua hoitamaan tämän ajan puitteissa. Toki, jos voit itse määritellä työskentelyaikasi, voit työskennellä hieman joustavammin. Valintoja voi kuitenkaan harvoin tehdä täysin itsekkäästi: yhteiskuntamme pyörii auringonkierron mukaisesti ja useimmat lajitovereistamme noudattavat tätä tähtitaivaan asettamaa aikataulua.

Vastaväitteenä voitaisiin esittää, ettei luovuutta ole mahdollista pakottaa. Jos inspiraatio on kateissa, on parasta odotella suosiolla seuraavaan päivään – vastaan rimpuileminen kun vain pahentaa tilannetta. Asioita ei voi kuitenkaan lykätä loputtomiin aikarajojen kolkutellessa kulman takana, ja näin ollen löydämme itsemme toistuvasti tilanteesta, jossa luovuutta on maaniteltava esiin tavalla tai toisella. Toimeksiannosta toiseen aloitamme uutterasti ideoiden keräämisen katselemalla ympärillemme, kuuntelemalla aiheeseen virittävää musiikkia, tekemällä taustatutkimusta ja piirtämällä lukuisia luonnoksia – myös niinä päivinä, kun luovuuden purot ovat tyystin tyrehtyneet. Mutta onko siinä kyse itsensä pakottamisesta luovaksi? Ehkäpä tilannetta voisi lähestyä armollisemmin, luovuuden tietoisen ruokkimisen kautta.

Mutta miten luovuutta voi houkutella esiin niinä päivinä, kun inspiraatio on hukassa? Ensimmäisen tason vastaus piilee oman luovan prosessin tuntemisessa. Meillä jokaisella on oma ympäristömme, jossa luovalle työskentelylle on löydettävissä otollisimmat puitteet. Toiset saavat ideat liikkeelle jutustelemalla, toiset lähtevät juoksulenkille ja osa tuijottelee hypnotisoituneena tuulessa huojuvaa kaislikkoa. Toisinaan avarat, valoisat, eloisat tilat toimivat paremmin kuin hiljaiset, suljetut tilat. Välillä myös ylimääräinen lepopäivä on tarpeen, kiireestä huolimatta. Aihe on subjektiivinen ja tilanneriippuvainen: mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Luovien alojen koulutuksessa voitaisiin paneutua enemmänkin opiskelijoiden henkilökohtaisen luovan prosessin reflektointiin. Onhan kyseessä keskeinen taito jokaiselle luovan alan ammattilaiseksi pyrkivälle.

Aina inspiraatiota ei kuitenkaan tunnu löytyvän, vaikka kaikki keinot olisi jo kokeiltu. Viimeistään silloin katse kannattaa kääntää ulospäin, kanssaihmisiin. Uraansa aloitteleville graafikoille ja monien muidenkin alan opiskelijoille ryhmässä työskentely saattaa tuntua haastavalta. Ja kieltämättä se tuo aina mukanaan omat haasteensa. Onhan meillä jokaisella omat mieltymyksemme ja tapamme työskennellä. Uskon kuitenkin yhteistyön antavan lähes aina enemmän kuin se ottaa. Yksi idea ruokkii toista, ja toisen vahvuudet täydentävät omia puutteitamme. Juuri tähän tiivistyy tämänvuotisen UMG:n sielu: lehden suunnittelua on ohjannut ajatus synteesistä, joka on tutkimusmaailmastakin tuttu käsite. Tutkimuskontekstissa sillä tarkoitetaan erilaisten havaintojen ja ideoiden yhdistämistä uudeksi kokonaisuudeksi. Prosessin aikana yksittäisistä palasista syntyy siis jotain täysin uutta. Jotain, joka on aina enemmän kuin osiensa summa.